Tarinamme

Kuiron leipomo oli pitkään myytävänä. Jos jokin leipomoalan suuryritys olisi ostanut sen, jäljelle olisi jäänyt ehkä brändi. Sata vuotta perinnettä ja osa salolaista identiteettiä olisi luultavasti viskattu Mököistenmäkeen. Onneksi leipomo kuitenkin jäi Kuiron sukulaisten haltuun. Leipurimestari Sulho Kuiron sukulaisena olen jäävi arvioimaan Kuiron leipomon mainetta ja suosiota. Koska en kuitenkaan omista palaakaan leipomosta enkä ole ollut siellä töissäkään kuuteentoista vuoteen, minulla on otsaa uhmata jääviyttäni ja väittää, että Kuiron leipomo oli ainakin nuoruusvuosinani 70- ja 80-luvuilla yksi tunnetuimpia salolaisyrityksiä Saloran jälkeen. 
Jos tapasin uuden ihmisen missä tahansa 30 kilometrin säteellä Kuiron myymälästä ja kerroin äitini tyttönimen, keskustelukumppani yhdisti minut välittömästi Helsingintien pullakauppaan: "Kas kuttei sää ton lihavemp ol." Helsingintien myymälä on vaikuttanut Kuiron Leipomon maineeseen epäilemättä vähintään yhtä paljon kuin siellä myydyt tuotteet. Myymälä on jäänyt monen satunnaisen läpikulkijankin mieleen, eikä ihme: Salossa tuskin on toista liikettä, joka on toiminut yhtäjaksoisesti melkein 90 vuotta samassa tilassa lähes samoin kalustein. Kellarin vanhan leipomosalin seinäkoukuissakin riippuvat luultavasti edelleen samat kuivat reikäleivät, jotka niihin unohtuivat kuivumaan, kun leipomo siirtyi 1958 myymälän takapihalta Mököistenmäen uudisrakennukseen. Edelliskesänä käntyt ainakin olivat paikoillaan. Helsingintie 3:n jälkijugendia edustava kivirakennus valmistui 1912. Talo oli sen aikaisessa Salossa poikkeuksellisen komea, suorastaan kreppava. Sen rakennutti August Helenius, leipurimestari, joka oli pyörittänyt omaa leipomoa Salossa jo vuodesta 1894. Talon pohjakerroksessa oli - ja on edelleen - kolme liikehuoneistoa, joista keskimmäiseen tuli leipomon myymälä.Itse leipomo oli sisäpihan puutalon kivijalassa, ja sinne pääsi suoraan kaupan takahuoneesta. Pihan ympärillä oli lisäksi valtava puuliiteri ja jauhovarasto, jossa toimii nykyään antikvariaatti. Liiteri oli iso, koska puuvarastoa täydennettiin vain kerran vuodessa, syksyisin. Puulämmitteinen uuni haukkasi kokonaisen motin halkoja päivässä, ja klapien pilkkomisella leipomon myöhempi omistaja Sulho Kuirokin todennäköisesti aloitti leipurinoppinsa.

Köyhästä suurperheestä lähtenyt Sulho "Sulppe" Kuiro oli pieni, vakava ja vähapuheinen poika pestautuessaan 13-vuotiaana Heleniuksen leipiin 1926, mutta hänen vaatimattomuutensa, luotettavuutensa ja ennen kaikkea posketon ahkeruutensa tekivät pian vaikutuksen työnantajaan. Kerrotaan, että arvokasta oppipoikaa jopa piiloteltiin leipomon varastoissa, kun viranomaiset hakivat alaikäistä Sulhoa takaisin koulun penkille. Sulho Kuiro työskenteli toistakymmentä vuotta Heleniuksen leipomossa, jota myöhemmin johtivat Augustin pojat Artturi ja Jori, Sommeloita uuden sukunimensä mukaan. Sivussa Kuiro perusti perheen ja pamautti kaksi nyrkkeilyn Suomen mestaruutta. Vuonna 1939 säästörahat riittivät jo oman leipomon perustamiseen. Salon markkinat olivat täynnä, joten S.Kuiron Leipomo syntyi Perniön kirkonkylään, pienen omakotitalon kivijalkaan. Vaikka Kuiro vietti rintamalla koko talvi- ja jatkosodan, leipomo toimi taukoamatta. Sotavuosina firma pyöri Sulhon vaimon Merin johtamana. Sotien jälkeen Sulho ja Meri haaveilivat suuremman leipomon rakentamisesta Turkuun. Sulho ehtikin jo ostaa tontin Piispanristin tienoilta, mutta ennen kuin rakennustöitä ehdittiin edes suunnitella, löytyi Harjavallasta edullinen valmis kiinteistö. Kuirot eivät kuitenkaan viihtyneet Harjavallassa. "Turham pal kommunistei", kuuluu jälkipolville säilynyt selitys. Pian Sulhoa kuitenkin potkaisi onni. Turkulaisen Kastun leipurisuvun Hannes Kastu oli ostanut ennen sotia Heleniuksen leipomon kiinteistöineen päivineen, mutta 1949 hän oli jäämässä eläkkeelle ja etsi leipomoon sopivaa jatkajaa. Kastun palveluksessa työskennellyt Salme Männistö ehdotti Kuiroa, joka palasikin kipin kapin takaisin kotikauppalaansa vuokraamaan Kastun leipomon. Pikapuoliin Kuiro hankki talon Vähäjoen rannasta Syvähuokon arpakuutiomaisen funkistalon naapurista. Tontin eteläiseen rinteeseen valmistui 1958 uusi, entistä moninkertaisesti suurempi leipomorakennus - sama, jossa Kuiron leipomo edelleen toimii.

Seuraavat kaksi vuosikymmentä olivat Kuiron leipomon kulta-aikaa. Bisnes laajeni, ja työväkeä palkattiin lisää. Palkollisia oli parhaimmillaan yli 30 myymälän työntekijät mukaan lukien, ja tuotteita vietiin joka päivä linja-autolla ja jopa junalla kaikkiin Salon ympäristön kuntiin. Kuiron tuotteet ovat maineikkaita jo pelkästään sen vuoksi, että monia niistä oli valmistettu taukoamatta vuosikymmeniä. Esimerkiksi sekaleivän ja ruisleivän sekä joidenkin kahvi- ja pikkuleipien kuten luumuleivän reseptit ovat todennäköisesti August Heleniuksen perua yli sadan vuoden takaa. Useille Kuiron leipomon tuotteille on vuosikymmenien kuluessa muodostunut kiihkeitä kannattajakuntia, jotka eivät siedä pienintäkään muutosta. Kerran yritettiin muuttaa aleksanterileivoksen kuorrutuksen väriä; kaikki leivokset tulivat iltapäivällä takaisin konditoriaan. Ja mikä muu kuin ehdoton merkkiuskollisuus selittää sen, että askeettisen näköistä ja hieman kuivakkaakin luumuleipää myydään edelleen joka arkipäivä 50-100 kappaletta? Joskus 70-luvun puolenvälin tienoilla pienleipomot alkoivat ajautua vaikeuksiin, kun keskusliikkeet alkoivat suosia omien leipomoidensa tuotteita. Salossa oli parhaimmillaan puolentusinaa leipomoa, mutta pienistä selvisi vain yksi.

Meri Kuiron kuoltua 1984 Kuiron leipomosta muodostettiin osakeyhtiö, jonka osakkaiksi tulivat Sulho sekä hänen neljä lastaan ja miniänsä. Yhtiö selvisi rakennemuutoksesta ilman ikäviä irtisanomisia, sillä suuri osa työntekijöistä jäi lyhyessä ajassa vanhuuseläkkeelle. Sulho itse jatkoi leipomossa reilusti eläkeiän yli. Leipomo oli koko hänen elämänsä. Hän tuli sinne ensimmäisenä aamulla alustamaan, lähti iltapäivällä viimeisenä suihkuun ja kuhki usein vielä iltaisinkin huoltamassa koneita tai järjestelemässä varastoja. Hän puursi kaikkein raskainta työtä uunimiehenä ja kantoi tärkeilemättä johtajan vastuun. Siten Sulho sai alaistensa vilpittömän kunnioituksen, vaikka meistä kesätöissä olleista lapsenlapsista hänen rehkimisensä näyttikin toisinaan aivan sairaalta heilumiselta. Kun Sulho yritti jäädä ensimmäisen kerran eläkkeelle vähän yli seitsenkymppisenä, hän haravoi ensimmäisenä vapaapäivänään kotipihansa ja toisena kesämökkitonttinsa. Kolmannen päivän aamuna hän makasi sohvalla Turun Sanomia lukien ja totesi puoli yhdeksältä: "Ei perkala, kyl mar täst o lährettävä ruisleippi paistama". Pikkuhiljaa Sulhon voimat alkoivat kuitenkin ehtyä, ja työt jäivät lopullisesti. Sulho Kuiro kuoli 79-vuotiaana 1992. Hänen lapsensa jatkoivat leipomon toimintaa, osa oman toimensa ohessa.

Viime huhtikuussa pitkä epävarmuus leipomon kohtalosta päättyi, kun Sulhon vanhimman tyttären pojat Pasi ja Lauri Paakkonen ostivat yhdessä kolmen leipomon työntekijän kanssa Kuiron Leipomon. Leipomon tuore toimitusjohtaja Pasi Paakkonen johtaa päätyökseen mattojen tukkumyyntiin keskittynyttä liikettä, mutta hänen tuotantopäälliköksi ylennyt pikkuveljensä Lauri on paiskinut töitä uunilla jo 22 vuotta. Alaisia Paakkosilla on kymmenkunta. Edes epämääräisen oloisen perunaleivoksen reseptiin ei ole koskettu. On vain uskallettu tuoda rinnalle aromikkaampi vaihtoehto.

Mikko Vienonen
Kirjoittaja on Sulho Kuiron tyttärenpoika. Hän työskenteli Kuiron leipomossa kesäapulaisena 1978-1982 sekä leipuri-kondiittorina muutaman vuoden ajan 80-luvun puolivälissä. Nykyiseltä ammatiltaan hän on toimittaja.